Tässä kolmen blogitekstin sarjassa esittelen teille kaikki aikuiselämän kotini. Nyt toisena vuorossa valoisa rivarikolmiomme Kirkkonummella.
Ammattiin valmistuttuamme aloimme molemmat puolisoni kanssa kaipaamaan Helsingistä vähän landemmalle. Asuntosäästö oli myös tuottanut sen verran tulosta, että koitti aika etsiä ensimmäistä omistusasuntoamme.
Asuntonäytöissä tuli kierreltyä useana viikonloppuna tuona kevät-talvena 2011. Kiersimme Helsingin ympäryskuntien rivitaloja ensin enemmän, sitten vähemmän toiveikkaina. Moni lohdutti meitä sanoen:
”Sen kyllä tuntee, kun astuu sisään siihen juuri teille oikeaan kotiin.”
Olisin voinut lopulta heittää sanojia kuraveteen kastetulla pesusienellä: me emme ainakaan ikinä tule todellakaan tuollaista tuntemaan! Muistan Tuusulassa asuntonäytössä käydessämme yrittäneeni todella pakottaa itselleni tuon tunteen, vaikka asunnon pohjaratkaisu oli typerä, takka kamala ja maisema ikkunasta ahdistava.
Kuukausien metsästämisen jälkeen löysimme kuin löysimmekin tuon tunteen herättävän valoisan rivarikolmion Kirkkonummelta ja kaupat tehtiin nopeasti. Tämä kotimme oli erinomaisten kulkuyhteyksien päässä Helsingistä ja kuitenkin luonnon lähellä: ihana iso metsä alkoi takapihaltamme. Kaipasimme molemmat puolisoni kanssa jo luontoa tiheän baariverkon sijaan.
Nautin heti näiden isojen ja valoisien huoneiden sisustamisesta. Kuitenkin tuon kodin paras sisustus- ja kirppisbuumi osui vasta pari vuotta myöhemmäksi, kuopukseni vauva-aikaan. Lääkitsin koliikkivauvan jäljiltä vähäisiä voimavarojani törsäämällä äitiyspäivärahani nettikirppareille. Ai että sitä piristysruisketta suonissani, kun viimeistelin erinomaiset kaupat vartin sisään milloin minkäkin aarteen tultua myyntiin!
Poikkeuksia olivat tuolloin kauppareissut, joina puolisoni ei tuonut samalla postipakettia tullessaan. Tai ne puolisoni työreissut, jolloin hänen ei tarvinnut koukata ”ihan vaan vähän” metsään reitiltään hakeakseen löytöni suoraan myyjän ovelta säästääksemme postimaksut.
Pystyin myös kiillottamaan äitiyden sädekehää tällä toiminnallani: 2,5-vuotiaalle esikoisellenihan tuo jatkuva pakettien avaaminen oli puhdasta juhlaa. Hän myös esitteli uusia sisustuslöytöjämme kyläilijöille minuakin taitavammin ja innokkaammin. Muistan hyvin, miten me molemmat odotimme innosta täristen esimerkiksi rakkaan pikkusiskoni ja hänen puolisonsa säännöllisiä kyläilyjä – he olivat aina erinomaisia hehkuttamaan jokaista löytämäämme lelua, verhoa, kahvikuppia ja peltipurkkia.
Tämän kirppisbuumin johdosta innostuin myös löytöjeni valokuvaamisesta ja loin tilini Instagramiin. Oli hauska huomata, että sitä kautta löysin toisia värien rakastajia ja kirppisfaneja, keiden kanssa omat ilot löydöistäni tuplaantuivat. Edelleen tämän löytöjen kuvaamisen ja ilojen jakamisen näen Instagramin parhaimpina puolina.
Vaan mitäs sitten kävikään, kun nelihenkinen perheemme ja kaikki nuo kirppislöytöni aloimme pursuta ulos näistä Kirkkonummen kotimme neliöistä? Sen pääset lukemaan ensi viikolla.
Aurinkoa!
