Alkusyksy on taas ollut elämäntapamuutosten kulta-aikaa. Lööpit ovat julistaneet parhaimpia tapoja laihduttaa. Blogeissa on kirjoitettu trendikkäimmistä tavoista syödä ja liikkua. Some täyttyy yksistä jos toisista kuntokuureista.

Näinä aikoina eksyn usein muistelemaan lukiovuosiani. Aikaa, jolloin olin liiankin otollista maaperää näille uutisoinneille. Aikaa, jolloin luin näitä listauksia absoluuttisena totuutena ja suoritin niiden ohjeita yhtä tunnollisesti kuin läksyjänikin.

Olin lukioaikana hyvin tunnollinen, tavoitteellinen ja täydellisyyteen pyrkivä neitonen. Satsasin kouluun lähes kaikkeni. Vapaa-aikanani taas satsasin kehooni: kävelin, juoksin ja jumppasin. Mietin tarkkaan, miten söisin treenejä ja opiskelua parhaiten tukeakseni. Näin koin edes pikkiriikkistä hallinnan tunnetta, kun murrosiän myllertävät ajatukseni ja tunteeni tuntuivat heittelevän minua vuoristoradan mutkista vapaapudotuksen syöksyyn.

Eräänä iltana, ollessani 17-vuotias, makasin sängylläni. Kehoni oli väsynyt vähän liian kovasta treenistä ja nälkäinen vähän liian pienestä iltapalasta. Mieleni oli sekaisin. ”Onko tässä mitään järkeä?” kysyin itseltäni kattoa kyynelsilmin tuijottaen.

Tuolloin huoneeni oveen koputettiin. Tiesin kysymättäkin, että koputtaja oli äitini. ”Muru onko kaikki hyvin?”, hän kysyi ovenraosta. Nähdessään itkuisen olemukseni hän silitti minua ja sanoi: ”Tulepa kulta iltakaakaolle, niin jutellaan vähän.”

Siinä taivaallisen makuisen iltakaakaon ja isojen vaaleiden juustovoileipien äärellä oli hyvä jutella. Oli liian pitkä aika siitä, kun olin sallinut itselleni viimeksi tämän lapsuuteni lempi-iltapalani. Siinä hetkessä ymmärsin totuutena ajatuksen, joka oli alkanut itää mielessäni: aito haluni satsata hyvinvointiini oli kääntynyt itseäni vastaan. Sain hiljalleen voimia alkaa harjoitella kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämistä ihan uudella lailla.

Vasta vuosia tämän jälkeen olen tunnistanut ja tunnustanut olleeni tuolloin ortoreksian, pakonomaisen terveellisen elämäntavan, pauloissa. Eikä anoreksiaankaan sairastuminen ollut tuolloin ehkäpä kovinkaan kaukana.

Ortoreksia on sairautena salakavala. Motiivinahan terveellinen elämäntapa on sinällään hieno ja kannatettava. Jokainen tietää, että monipuolinen liikunta ja terveyttä edistävä syöminen tekevät hyvää keholle. Mutta pilkuntarkka ylitreenaaminen, syömisen sairaalloinen hifistely ja omanarvontunnon nivominen pakonomaiseen terveelliseen elämäntapaansa eivät tee hyvää kellekään.

Jokaisen tulisi saada kokea olevansa ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin on.

Tämä on ajatuksena meille monille todella iso ja paljon aikaa vaativa. On todella tärkeä muistaa, että mihinkään syömishäiriöön sairastuminen ei ole kenenkään vika eikä myöskään niistä parantuminen ole vain valinta. Mutta syömishäiriöstä voi parantua! Parantumista ei tehdä yksin eikä hetkessä, vaan hiljalleen yhdessä luotettavien läheisten ja/tai ammattiauttajien kanssa.

Se miten syömishäiriö ilmenee, ei ole olennaista. Olennaista on tieto siitä, että kyseessä on vakava sairaus, ei itse valittu käyttäytymismalli. Syömishäiriö ei ole paino- tai ulkonäkökysymys. Syömishäiriö on sairaus, johon täytyy hakea apua ja josta voi parantua. Sairastuneen läheiset tarvitsevat tietoa sairaudesta ja tukea omaan jaksamiseen.

Syömishäiriöliitto

Edelleen huomaan, että etenkin ruokaa leimaavat sanat ”terveellinen” ja ”epäterveellinen” saavat karvani nousemaan: ravitsemus ei ole noin mustavalkoista! Puhun arjessani ja työssäni mieluummin hyvinvoinnista ja sen kokonaisvaltaisesta edistämisestä, sillä terveys-sanakin maistuu suussani herkästi suoritukselta (mikä on sinänsä koomista, kun ammattejani ovat terveydenhoitaja ja terveystieteiden maisteri sekä työtittelini on terveyden edistämisen koordinaattori….).

Nykyään periaatteinani kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnin edistämisessä ovat joustavuus, nauttiminen ja tasapaino. Minulle nämä tarkoittavat sallimista kieltämisen sijaan, silittämistä ruoskimisen sijaan ja armollisuutta armottomuuden sijaan. Sairaalloisen terveyden tarkkailun sijaan valitsen intuitiivisen syömisen, kehoa kuuntelevan liikunnan ja riittävän levon. Olen oppinut kuuntelemaan arjen kokonaiskuormitustani ja tekemään päivittäin valintoja, jotka aidosti tukevat kokonaisvaltaista hyvinvointiani. Nämä valinnat eivät ole samoja kuin naapurilla, vaan ne ovat minun yksilöllisiä valintojani, joita tehden minun hyvinvointini pysyy joustavassa ja nautittavassa tasapainossa. Näistä teemoista kirjoitan tässä blogini Hyvinvointi-kategoriassa.

Vanhat itsekriittisyyden ja kehotyytymättömyyden moottoritieni ovatkin vuosien varrella käyneet vaikeakulkuisemmaksi. Uudet itsemyötätunnon ja kehotyytyväisyyden kinttupolkuni ovat saaneet kasvaa ensin hiekkateiksi ja pikkuhiljaa myös nautittaviksi maisemabaanoiksi. Tässä minua on auttaneet esimerkiksi aika, läheisteni tuki, avoin puhuminen, monipuoliset hyvinvointialan opintoni ja mindfulness-harjoittelu. Ja tuo minun kohdallani käänteentekevä, elämäni tärkein iltakaakao. Kiitos rakas äitini!

Joskus edelleenkin vanhat tiet kutsuvat minua puoleensa vääristyneesti helpommalta tuntuvalla hallinnan tunteella. Onneksi olen oppinut tunnistamaan tuon kutsun valheellisuuden ja kääntymään tietoisesti uudelleen ja uudelleen aidon hyvinvoinnin tielle.

Tämä oli minun tarinani – tai pieni osa siitä. Sinun tarinasi on sinun. Pyydäthän apua ajoissa, ettei syömishäiriö kirjoita pienintäkään osaa siitä. Kerro ystävälle, vanhemmalle, puolisolle tai ammattiauttajalle, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Syömishäiriöliiton sivuilta saat myös paljon tietoa ja heidän tukipuhelimensa päivystää maanantaisin klo 9-15 numerossa 02-251 9207.

Tässä myös muutama hyväksi kokemani sivusto sinun, läheisesi tai asiakkaasi terveen keho- ja ruokasuhteen kasvun tukemiseen:

Hymyjä, halauksia ja juuri sinun näköistä hyvinvointia arkeesi toivottaen,